Tuokiokuvia Suunto-Gamesista...
Kilpailukeskukseen kävelijöiden määrä yllätti järjestäjät täysin. Eräiden (optimististen) arvioiden mukaan vajaat puolet osanottajista kulki metsän halki - ja sanoivat, ettei tuo nyt ollut matka eikä mikään. Muutama vielä jatkoi, että kartta ja Rolle Eklundin ajatus sijoittaa reitille muutama rasti vielä lyhensivät matkaa siitäkin. Toki säidenhaltijat olivat puolellamme, sillä sadekelillä tilanne olisi voinut olla jo toinen.
Bussilla pääsee hyviin maastoihin on ollut Suunto-Gamesin tavaramerkki jo monta kertaa. Ja aina on homma sujunut Mikko Miettisen varmassa ohjauksessa kiitettävästi. Ja niin tälläkin kertaa. Bussien vuoroväli tosin taisi hieman pidentyä, koska kävelijöitä oli niin runsaasti. Moni kertoi varanneensa ylimääräistä aikaa ja oli sitten hyvin hämmästynyt kun bussi toikin niin nopeasti perille.
No, mutta miksi kaikille ei HS:n bussi kelpaa. He käyttävätkin HSL:n bussia eli linjaa 85A, joka vie heidät Espoon asemalle. Heitä oli karkean arvion mukaan noin 10-20 bussia kohden eli noin 60 päivässä - eniten, mitä koskaan on ollut. Ja itseasiassa bussilla 85A kulkijat selvisivät vähimmällä kävelymatkalla eli joukkoliikenne oli tällä kertaa hyvä vaihtoehto kuten Helsingin seudulla pitääkin olla, joskus jopa suunnistuksessakin.
Tiivis, mutta tunnelmallinen kuvattiin kilpailukeskusta. Ja sitä se olikin. Parhaimmillaan tunnelma oli korkealla, jopa niin, että hetkittäin oli tarve korottaa ääntä, että sai äänensä kuulumaan. Ja kaikki oli siinä lähellä. Nämä olivat suunnistajien kesäfestarit parhaimmillaan.
Ensimmäisen päivän lähtöön menijät taisivat kummastella Ruuhijärven päässä kulkevia rautatiekiskoja. Niiden alkuperästä kyseltiin, hyvää vastausta ei löytynyt. Varmaa kuitenkin on, että ne ovat rakennetut "rakkaudesta lajiin" eli taidolla ja suurella osaamisella. Sen paljasti esimerkiksi radan rakenne polun risteyskohdalla. Vai olisiko sittenkin löydetty se Lumikin kääpiöiden kaivosjunan ratalinja.
Lasten radat kulkivat vaativissa maastoissa. Tämän takia ratamestari oli tehnyt keltaisella nauhalla maastoon keinopolkuja. Rastireitillä käytettiin sen sijaan tavanomaista valkoista nauhaa. Elisa Rajamäen Rykmentistä halusi olla ihan varma, että muistaa nauhan värin oikein suunnistuksen aikana. Ja se auttoi, koska suunnistus oli sujunut ihan mallikkaasti.
Maalin vastaanottokomiteako? - Ei suinkaan, kaksi muuta ovat juuri niitä tärkeitä henkilöitä, joita voidaan tarvita koska tahansa. Tällä kertaa olikin tosi tilanne, kun kilpailujohtaja sai hieman huolestuneen viestin, että H80-suunnistaja on ollut metsässä jo yli kaksi tuntia. Parissa minuutissa etsintäpartio oli jo liikkeellä. Tällä kertaa tilanne päättyi onnellisesti, sillä jo kolmen minuutin kuluttua suunnistaja tavattiin kävelemästä kohti maalia ihan tyydyttävässä kunnossa - olipahan vaan perusteellisesti ajautunut ihan väärään suuntaan eli kauas Kattilaan johtavalle tielle.
Muksulassa oli vipinää tälläkin kertaa. Suunto-Gamesin Muksula on jo legenda. Siellä lasten aika kuluu siivillä. Kerrotaanpa eräästä takavuosien muksulan kävijästä, joka ilmoitti äidilleen, kun tämä tuli häntä Muksulasta noutamaan: "Tullaanhan me taas ensi vuonna Suunto-Gamesiin kun täällä on niin kiva muksula". Taisipa sama kaveri olla tänäänkin mukana, mutta nyt jo ihan oikeesti suunnistamassa.
Kuntosuunnistuksessa oli vilkasta. Lauantaina suunnistajia oli noin 125 ja sunnuntaina vastaavasti 160. Radat olivat täysin Suunto-Gamesin tasoa, jopa kolmonen oli vaativa ja sen läpisuunnistanut voi taatusti onnitella itseään Oikeana Suunnistajana. Tärkein syy kuntosuunnistukseen osanottoon oli se, että pääsee heti suunnistamaan eikä tarvitse odotella omaa lähtövuoroaan. Ja toiseksi tärkein syy oli lisenssin puute. Jonoa tuppasi ajoittain kertymään, mutta ensi vuonna siihen löytyy hyvä ratkaisu - esimerkiksi ennakkoilmoittautuminen edellisenä iltana avaa express-kaistan ihan niin kuin Iltarasteilla.
Suunnistuskilpailuissa on kiva jos kahdessa pisteessä ollaan tumput suorina eli ei ole mitään toimintaa. Ne ovat ensiapu ja itkumuuri. Ensiavussa oli haavereita vain muutama päivää kohden. Kokonaismäärä 0.5% suunnistajista on pieni varsinkin kun ottaa huomioon, että maasto oli tavallista vaativampi. Ja toki muutamat kävivät putsauttamassa oksista saamia haavojaan. Itkumuurillakaan ei tapahtunut mitään erityistä paitsi että yhdestä emitkortista ei saanut mitään tolkkua, taisi sen muisti olla vaan ihan sekaisin.
Ulkomaiset suunnistajat tuovat aina väriä Suunto-Gamesiin. Tällä kertaa näkyvimmin olivat esillä Moskovasta kotoisin olevat Omega-seuran suunnistajat. He olivat haltioissaan Nuuksionpään maastoista. Heidän kotiseudullaan kartoissa on paljon vihreää, vähän käyriä ja muutenkin ikävää maastoa. Lupasivat tulla toistekin Suomeen suunnistamaan.
Vanha kartta 1960-luvulta. Siihen on merkitty kilpailukeskus punaisella ympyrällä ja vastaavasti Swinghillin mäki sinisellä ympyrällä. Niiden väli on vain reilut 8 cm. Huomaa erityisesti silloinen avokallioiden ja soiden kuvaustapa. Ja muutenkin karttaan on kuvattu vain isoja kohteita - ei todellakaan tarvitse etsiskellä rasteja kallionkoloista. Suunnistus taisi 1960-luvulla olla ihan eri laji kuin tänään.
Nuoremman polven suunnistaja vanhan 1:25 000 -mittakaavaisen kartan ääressä. Jos se kartta olisi piirretty tämän päivän kartan mittakaavassa, sen pitempi sivu olisi peräti metrin mittainen. Ja toisteperin: jos tämän päivän kartassa olisi käytetty samaa mittakaavaa, se olisi vain noin 6.5 x 10 cm - sellaisen älykännykän näytön kokoinen.
Kilpailukeskuksen mökin isäntä Seppo Merilä intoutui muistelemaan omia suunnistuskokemuksiaan. "RUK:n mestaruuskilpailuissa 1960-luvulla silloinen Suomen mestari lähti puoli minuuttia jälkeeni. Hän otti minut heti kiinni ja sanoi että Seppo, nyt sitä mennään. Se oli kaameaa menoa koko 15 kilometriä. Yhdessä tultiin maaliin, hän voitti ja minä tulin toiseksi".
On se vaan niin kummaa, kun niitä suunnistajien selityksiä ja kertomuksia tuntuu riittävän. Kuinka minä menin tuosta ja sitten näin kiven ja tulin notkoon, mutta ei siellä mitään rastia ollut. Suunnistajat taitavat olla ihan omaa erityistä rotuaan...
... eikä se edes katso ikää - ihan samalaisia tarinoita kertovat kaiki iästä riippumatta. Samat ovat käsien liikeet, kartan taittelu, ilmeet ja eleet. Jotain omaperäsitä nuorisossa kuitenkin taitaa olla, sillä vielä ei ole nähty ikäsuunnistajien pitävän kartasta hampaillaan kiinni. Mutta ehkä sekin aika vielä tulee.
Kiitoksia kaikille Suunto-Gamesin osanottajille ja järjestäjille. Vietimme kaksi kaunista kesäpäivää Nuuksion sydämessä, Suunto-Gamesia parhaimmillaan. Ensi vuonna Suunto-Games viettää 50-vuotissyntymäpäiviään. Ne voivatkin olla jo isot juhlat.